Nää kaks ekaa päivää on ollu ihan hulluja. Pelottavia. Hauskoja. Kamalia. Kaikkee sitä yhtäaikaa. Välillä on hetkiä ku haluisin vaan varata seuraavan lennon kotiin. Nukkua vuoden. Mut en tiiä onko mulla enää etes kotia. Ja se on se pelottava kohta. Kamala kohta. Se on se kohta joka on saanu mut purskahtaan itkuun ihan hulluissa paikoissa. Junassa. Kaupan kassalla. Joka kerta ku mietin sitä. Ja vielä pahempaa on se, että pääsin just vasta ekan kerran koneelle ja kaikki on varmasti ollu enemmän ku huolissaan.
Oon hostel nro. 8:ssa Willesden greenissä. Tää alue ei oo mitään maailman kauneinta mut ihmiset täällä on tosi ihania. (Musta tuntuu, että tässä naapurustossa ei oo yhtään brittiä!) Se, että jo ekana päivänä ku tulee löytää ihmisiä joille voi jutella ja joiden kanssa voi viettää aikaa on ihanaa. En tunne oloani niin yksinäiseksi ku voisin. Täällä on niin monia tyyppejä jotka saa mut nauramaan ja auttaa mua ku tarviin sitä. Useimmat on italialaisia tai espanjalaisia, mut oon tavannu myös pari ranskalaista ja kanadalaisen ala-asteen opettajan. Tää on jännittävää ja ihanaa. Ja sit taas kamalaa. Mutta se kamala puoli ei johdu mitenkään tästä paikasta tai siitä mitä nyt tapahtuu. Vaan siitä kaikesta mitä jätin taakse. Mutta ehkä ajan kanssa. Ja sitä mä just tarvin. Aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti